Maanmuuttaja

Suomen Punaisen Ristin puheenjohtaja Pertti Torstila on rauhallinen suuren myrskyn silmässä. Kokenut diplomaatti menettää malttinsa vain yhdestä asiasta. Se on suomalaisten suhtautuminen Ruotsiin.
Kuvat: Bryan Saragosa

Suomen Punaisen Ristin puheenjohtaja Pertti Torstila on rauhallinen suuren myrskyn silmässä. Kokenut diplomaatti menettää malttinsa vain yhdestä asiasta. Se on suomalaisten suhtautuminen Ruotsiin.

Suomalaisella  Klubilla, Helsingin Kansakou­lukadulla on huone, joka on omistettu las­tenlääkäri, arkkiatri Arvo Ylpölle. Siinä, että Pertti Torstila on valin­nut tapaamispaikak­si juuri tämän tilan, on jotain äärimmäisen so­pivaa ja symbolista.

Vanhan Paasikiven ja Kekkosen ulko­poliittisen doktriinin mukaan Suomen roolina ei ollut huseerata tuomarina vaan lääkärinä. Ja siinä hommassa Torstila en­nätti olla mukana runsaat neljäkymmentä vuotta, kunnes jäi eläkkeelle vuonna 2014. Ei nyt aivan arkkiatrina, mutta useaan ot­teeseen eturivissä kera kuudentoista ul­koministerin ja viiden presidentin.

Vaativia ja yllättäviä kohtia uralle on sattunut useita.

Hieman yli kaksikymppisenä Torsti­la kiinnitettiin ETYK­-prosessin valmis­teluun ja toteutukseen. Tehtävä seurasi mukana uran loppuun asti. Itä-­Eurooppa vapautui Torstilan ikkunan alla, kun hän oli lähettiläänä Unkarissa ja Kroatiassa. Vanha manner suistui takaisin keskitys­leireihin ja joukkomurhiin.

Viimeiset liki kahdeksan vuotta meni­vät puun ja kuoren välissä, valtiosihtee­rinä säästöpaineiden ja ulkoministeriön organisaation uudistamisessa. Kaikkea muuta kuin helppo paikka.

Tähän ei voinut valmistautua

Diplomatian maailmassa tulee varautua moneen, mutta jotain uutta oli koetta­va. Punainen Risti on katastrofien järjes­tö, mutta uusi puheenjohtaja ei osannut odottaa mitään tällaista. Yhtäkkiä käsis­sä oli runsaat 30 000 turvapaikanhakijaa, jotka piti vastaanottaa, rekisteröidä ja ma­joittaa. Maahan perustettiin 145 keskusta, joista 107 on SPR:n.

Vastareaktiota ei tarvinnut kauan odot­taa.

Maahanmuuttovastaisissa medioissa Torstila on nimetty keskeiseksi vaikkakin näkymättömäksi taustavaikuttajaksi, jota moititaan Suomen mamuttamisesta. Pals­toilla kehotetaan jopa lopettamaan lahjoi­tukset hänen edustamalleen hyvänteke­väisyysjärjestölle.

Torstilasta on tullut nettiraivoajien tik­kataulu ja vihapuheen kohde.

”No, Petteri Orpo taitaa olla minua­kin vihatumpi. Onhan se ikävää, kun kir­joittelu kohdistuu persoonaan ja uhkail­laan perhettä. Mutta kun olen maailmalla nähnyt isompiakin katastrofeja, en hevil­lä hätkähdä. Olen aika paksunahkainen. Enkä minä niitä juttuja lue. Kaverit kerto­vat”, Torstila hymähtää.

Samalla – ja ilman elitismiä tai sarkas­mia – hän sanoo siirtymisen ”kansan pa­riin” olleen myös avartavaa. Tavallisten ih­misten tuskan näkee ja kokee selkeämmin.

”Ymmärrän huolen ja hämmennyksen, me emme ole vielä monikulttuurinen maa. Iso viesti on se, että Suomi ei palaa entisel­leen, tilanteesta on vain selvittävä. Se tar­joaa myös paljon mahdollisuuksia.”

Kansakunnan kaapin päälle

Suomen Punaisen Ristin puheenjohta­juus on niitä pestejä kansakunnan kaapin päällä, joihin on etsitty ja haluttu ansioitu­neita, korkean profiilin henkilöitä. Muuan Mannerheim hallitsi vakanssia kolmekym­mentä vuotta. Sittemmin titteliä ovat kan­taneet ex-­poliitikot Pär Stenbäck ja Kalevi Kivistö. Edeltäjäänsä Erkki Liikasta Torsti­la kehuu siitä, että tämä laittoi järjestön ta­louden hyvään kuntoon.

Tarjous puheenjohtajaehdokkaaksi ryhtymisestä ei tullut pitkäaikaiselle jäse­nelle ja verenluovuttajalle aivan puskista. Muitakin suunnitelmia oli, mutta tästä ei voinut kieltäytyä.

”Pestiä tarjottiin 2013 loppupuolel­la, ja kesällä 2014 minut valittiin. SPR oli monien harrastusteni joukossa ykkönen, ja siihen satulaan oli kiva hypätä. Uutta minulle ovat monet kotimaan toiminnot, mutta paljon on myös kansainvälisistä yh­teyksistä tuttua. Tämä on lähellä entistä elämää, kuin jatkumoa urallani.”

Ainakin yksi jatkumo on ilmeinen.

Urho Kekkosen jalanjäljissä Torstila on ollut rakentamassa suomalaista sau­nadiplomatiaa. Lähetystöjä varustettiin löylyhuoneilla, joissa muodollisuudet sulaisivat mutkattomuudeksi. Viimeises­sä asemapaikassa Ruotsin lähettiläänä (2002–2006) syntyi bastukabinet. Kahdes­ti kuukaudessa lauteilla turisivat virka­miehet, poliitikot ja journalistit. Kabinetti elää Tukholmassa yhä.

Vanha tapa sopii myös uuteen hom­maan.

”Olen Saunaseuran jäsen. Kutsuimme vieraiksi neljä kaveria Sturenkadun vas­taanottokeskuksesta – Pakistanista, Ni­geriasta, Syyriasta ja Irakista. Sitä elä­mäniloa! Usein minulta puheenjohtajana kysytään, mitä voisi tehdä. No, kuuntele­misesta voisi aloittaa, se on empatian jakamista ja maailman avautumista. Minulle, entiselle hämeenlinnalaispojalle, se auke­ni vasta ammatissa.”

Emme kohtaa barrikadeilla

Torstila puhuu mielellään arvoistaan: tasa-­arvosta, ihmisyydestä ja erilaisuuden kunni­oittamisesta. Ne sopivat SPR:n kanssa hyvin yhteen. Arvoihin hän myös nojaa, jopa hie­man piiloutuu niiden ja diplomaattisten sanankäänteiden taakse.

”Pakolaisten palkkaaminen alemmilla pal­koilla? Humanitäärisen järjestön edustajana minun on oltava kannoissani hyvin varovai­nen. Voin vain vedota SPR:n periaatteisiin. Niistä voi päätellä, mitä mieltä olen. Olemme itsenäinen järjestö, jolla on arvonsa. Samalla laki velvoittaa meitä toimimaan maan halli­tuksen apuna. Mutta arvot tulevat ensin. Ne voittavat, mikäli hallitus toimii eri suuntaan”, linjaa Torstila ja viittaa Tanskaan, jossa Pun­ainen Risti ja poliitikot ovat eri linjoilla.

Barrikadeille ei tätä miestä saa.

”Ei kuulu luonteeseeni. Järjestöni stra­tegisena johtajana tehtäväni on huolehtia siitä, että vältämme tarpeettomia konfik­teja viranomaisten kanssa. Olen ollut pöy­dän toisella puolella vuosikymmeniä ja ymmärrän yhteispelin merkityksen. Suo­messa se on onnistunut, siitä olisi vaikka vientituotteeksi, brändiksi.”

Lojaliteetti luonnehtii Torstilaa, jos mikä. Upseerin poika ei tallo esimiestensä varpaille, kunnioittaa asetuksia, ei loikkaa väärille reviireille. Täytyy valita roolinsa ja pysyä siinä, kuten hän asian ilmaisee.

Juuri nyt hän on tarkka siitä, että SPR:n rooli on pakolaisten vastaanotossa ja  ihmisten kohtaamisessa. Päätökset turva­paikoista ja kotouttamisesta kuuluvat vi­ranomaisille.

Roolit pidetään

Ulkoministeriössä Torstilalla on maine tyyppinä, joka pärjäsi niin ulkona kuin si­sällä – eli sekä ulkomaan tehtävissä että Katajanokan empirekäytävillä. Tällainen yhdistelmä ei aina ole itsestään selvä, ku­ten ei myöskään kyvykkyys sekä golfis­sa että chansonien laulamisessa. Niitä on pikkujouluissa kuultu.

Lievän yksitotisuuden takana on char­mia ja vanhan liiton herrasmiesmäisyyttä. Haastattelun keskeyttävä puhelinmyyjä­kin saa kohteliaan vastauksen. ”Soittaisit­ko kohta uudelleen?”

Torstila oli se, joka tuli toimeen han­kalienkin ministerien kanssa. Tilannear­vioissa ja johtopäätöksissä hänen kerro­taan olleen realisti, tosin joskus liiankin opea. Oma mielipide ei aina pysynyt va­kan alla, ja sen kuulivat ministeritkin. Ulkoministeri Erkki Tuomiojan puhe Torstilan läksiäisissä helmikuussa 2014 kertoo miehestä paljon.

”Arvostan suuresti sitä avoimuutta ja viisautta, jolla Pertti ottaa vastuuta ja ker­too kantansa, kun linjauksia tehdään. Ku­ten myös sitä korkeata virkamiesmoraalia ja lojaalisuutta, jolla hän toteuttaa eteen­päin hallituksen ja ministereiden linjauk­sia silloinkin, kun emme ole osanneet ot­taa hänen viisaista neuvoistaan vaarin.”

Johtosuhdetta Torstila ei siis ole ky­seenalaistanut. Pulinat pois. Hänen virka­miesetiikkansa on vahva.

Sopeudu tai lähde

Ei ihme, että asioista ja päätöksistä jäl­keenpäin kitiseville tai vuotajille ei irtoa ymmärrystä.

”Kyllä, oli vaikeitakin tilanteita, jois­sa olin vahvasti eri mieltä ministerin tai presidentin kanssa. Mutta sopeuduin ase­maani. Jos ei sopeudu, pitää lähteä. En osaisi 44 vuoden jälkeen kirjoittaa muis­telmia ja todeta, että olen ollut muuten koko ajan jostain eri mieltä. Sellaisiakin lähettiläitä on. Minulle se ei istu.”

Joskus isossa talossa silti kuplii. Julki­suuteen on välillä näyttänyt siltä, että mi­nisterin ja UM:n virkamiesten suhde olisi muutoksessa. Avustajien tai virkamiesten kannanotot ja raportit ovat saattaneet kir­voittaa ministeriltä kipakoita ruotuun lait­tamisia.

Torstilan mukaan iso kuva on silti ollut vakaa niin työnjaon kuin poliittisten into­himojen osalta.

”Suomelle virkamiesten epäpoliit­tisuus ja lojaalisuus on iso juttu. Se an­taa poliitikoille turvallisuuden tunteen – nämä jepet ovat apuna. Suhde on pysy­nyt hämmästyttävästikin samana. Mieli­piteitä voi olla, mutta lippuja ei heiluteta ja hiekkalaatikon rajat tunnetaan. Toisin kuin Ruotsissa, meillä ei ole tällä hetkellä yhtään poliittisesti nimettyä lähettilästä.”

Siten maailma on kuitenkin muuttu­nut, että ainakaan ulkomailla ei parane jäädä seinäruusuksi. Se on hyvin tärkeää, kun viennin edistämiseen panostetaan ai­empaa enemmän.

”Meidän täytyy uskaltaa olla persoonia. Diplomaatti ei näy missään, jos ei ole vähän karaktääriä ja profiilia. Pitää olla sanotta­vaa, on osattava eikä toisteltava mantroja. On oltava rohkea raportoinnissa ja tuota­va omia ajatuksia päättäjien eteen.”

Hattu joka pysyy

Kovin paljon ei Torstilaa tarvitse houku­tella, että SPR:n punainen liivi vaihtuu diplomaatin hattuun.

”Se ei lähde päästä koskaan.”

Nostalgiaa hän ei tunnusta, mutta lin­kit vanhaan taloon lämmittävät ja yhteyk­siä pidetään. Kun Torstila viimeksi pistäy­tyi ministeriössä, juttua piisasi Timo Soinin kanssa puolille öin. Se lienee selvää, että jos eläköityneille lähettiläille keksitään joskus uusiokäyttöä, Torstila on ensim­mäisten joukossa.

Mutta miten se diplomaatin hattu pää­hän alun perin edes asettui? Sitä hän ei osaa selittää muuten kuin ”halulla”. Hä­meenlinnan poikalyseon matikkalinjalta lähdettiin joko Polille tai Kadettikouluun. Mutta Torstilan poika lähti valtiotieteelli­seen.

”Opettajainhuoneessa oli säpinää – sin­ne partaradikaalien pesään! Kotonakin äiti sanoi, että olisit mennyt edes lakitie­teelliseen.”

Ehkä kumarruksena isän sotilasuralle, parikymppinen mies palveli vuoden 1967 YK-­joukoissa luutnanttina Kyproksella. Se oli lopullinen sytyke suuntautua kan­sainvälisiin tehtäviin. Poliittisen historian gradu valmistui Kansainliiton ja YK:n so­tilaallisesta rauhanturvatoiminnasta. Li­säksi kansainvälisen oikeuden opinnot tuottivat laudaturtyön Suezin vuoden 1956 kriisistä.Politikointi ei kuitenkaan Torstilaa innostanut, ei opiskelijamaailmassa eikä val­takunnan kateedereilla.

Rakkaus Ranskaan

Ja sitten, kävi niin että Torstila rakas­tui Ranskaan. Ensimmäinen komen­nus vuonna 1971 vei nuoren virkamiehen Roueniin paikallisen kunniakonsulin avuksi. Pian kaupunki vaihtui Pariisiksi ja työ lähetystön toiseksi sihteeriksi.

Lopullinen vihkiminen ranskalaisuu­teen odotutti kuitenkin 1980­luvun tait­teeseen. Vajaan kahden vuoden ranskalaisopinnot tekivät Torstilasta enarkin. École Nationale d’Administration (ENA), vuonna 1945 perustettu opinahjo, on ranskalaisen virkamiehistön ja poliitti­sen eliitin hautomo, poltinmerkki, brändi ja vihkimys valittujen kerhoon.

”Siellä pääsee maahan sisään taval­la, jolla diplomaattina ei pääse. Ulkomai­nenkin opiskelija integroidaan täysin järjestelmään, adoptoidaan. Ja syntyy ka­verisuhteita. Francois Hollande oli minua seuraavalla kurssilla. Enarkit sinuttele­vat toisiaan, mutta presidenttien kohdalla säännöstä ymmärrettävästi poiketaan. Si­nuttelu on aika paljon kulttuurissa, jossa aviopuolisotkin saattavat teititellä”, Tors­tila hymyilee.

Etunimillä hän jutteli toisenkin ranska­laisen kanssa. Alle kolmekymppisenä ju­niorina Torstila komennettiin presidentti Valéry Giscard d’Estaingin yhdyshenkilök­si Helsingin ETY-­kokoukseen vuonna 1975. Läpi vuosien jatkuneesta yhteydes­tä – Valérykin oli enarkki – jäi myös mus­taa valkoiselle.

”Yllättäen 1980-alussa hän otti haastat­telussa esille Suomen ja suomettumisen pitäen sitä suurena vaarana Euroopalle. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa puolustin maani valintoja poliittisesti vaikeina aikoi­na. Ja hän peruutti mielipiteensä. Muistel­missaan hän sitten muisteli Suomen poh­joismaista demokratiaa ja totesi häntä asiasta muistutetun – se oli suora viittaus kirjeenvaihtoomme.”

Giscard d’Estaingin ohella Torstila ni­meää häneen vaikutuksen tehneiksi val­tiomiehiksi Unkarin demokratian puolus­tajan ja sittemmin presidentiksi nousseen Árpád Gönczin (syvästi sivistynyt ihminen) sekä Carl Bildtin (moniulotteinen henki­lö ja ajattelija). Valinnat kertovat syväs­tä koulutuksen ja työtehtävien muokkaa­masta eurooppalaisuudesta.

Peruskiven äärellä

Eurooppalaisuus ja EU ovat nyt kriisissä, ja Torstila on huolissaan. Hänelle Euroopan unioni on Suomen ulkopolitiikan peruski­vi. Yhteisiä arvoja on puolustettava, mie­lellään yhtenäisenä rintamana.

”Unionilla on paljon pelissä. Nyt jakolinjat eivät kulje vain val­tioiden välillä, vaan myös niiden sisällä. Talous­ ja pakolaiskriisi, nationalismi. Pelottavaa on Eu­roopan palautuminen kansal­lisvaltioiden tilaan, muistot ovat pahoja. Unkarin ja Puolan kehi­tys huolestuttaa – ja unioniin oli­si vaikea uskoa kansainvälisenä toimijana, jos britit lähtevät.”

Vieläkin tärkeämpi viiteryh­mä löytyy lähempää. Se on niin tärkeä, että vanha diplomaatti kiihtyy.

”Skandinavismi on ollut tiem­me länteen. Olemme päässeet siihen mukaan, vaikka lähtö­kohtaisesti emme siihen kuulu. Olemme hyötyneet siitä enem­män kuin kukaan eikä meillä voi­si olla parempaa naapuria kuin Ruotsi. Suomalaiset eivät käsitä, kuinka paljon meitä siellä arvos­tetaan. Ja me sitten teemme heis­tä pellejä näillä hurri­ ja homoju­tuillamme. Käsittämätöntä. Tällä tiellä me voimme vain hävitä.”