Maanmuuttaja
Suomen Punaisen Ristin puheenjohtaja Pertti Torstila on rauhallinen suuren myrskyn silmässä. Kokenut diplomaatti menettää malttinsa vain yhdestä asiasta. Se on suomalaisten suhtautuminen Ruotsiin.
Suomalaisella Klubilla, Helsingin Kansakoulukadulla on huone, joka on omistettu lastenlääkäri, arkkiatri Arvo Ylpölle. Siinä, että Pertti Torstila on valinnut tapaamispaikaksi juuri tämän tilan, on jotain äärimmäisen sopivaa ja symbolista.
Vanhan Paasikiven ja Kekkosen ulkopoliittisen doktriinin mukaan Suomen roolina ei ollut huseerata tuomarina vaan lääkärinä. Ja siinä hommassa Torstila ennätti olla mukana runsaat neljäkymmentä vuotta, kunnes jäi eläkkeelle vuonna 2014. Ei nyt aivan arkkiatrina, mutta useaan otteeseen eturivissä kera kuudentoista ulkoministerin ja viiden presidentin.
Vaativia ja yllättäviä kohtia uralle on sattunut useita.
Hieman yli kaksikymppisenä Torstila kiinnitettiin ETYK-prosessin valmisteluun ja toteutukseen. Tehtävä seurasi mukana uran loppuun asti. Itä-Eurooppa vapautui Torstilan ikkunan alla, kun hän oli lähettiläänä Unkarissa ja Kroatiassa. Vanha manner suistui takaisin keskitysleireihin ja joukkomurhiin.
Viimeiset liki kahdeksan vuotta menivät puun ja kuoren välissä, valtiosihteerinä säästöpaineiden ja ulkoministeriön organisaation uudistamisessa. Kaikkea muuta kuin helppo paikka.
Tähän ei voinut valmistautua
Diplomatian maailmassa tulee varautua moneen, mutta jotain uutta oli koettava. Punainen Risti on katastrofien järjestö, mutta uusi puheenjohtaja ei osannut odottaa mitään tällaista. Yhtäkkiä käsissä oli runsaat 30 000 turvapaikanhakijaa, jotka piti vastaanottaa, rekisteröidä ja majoittaa. Maahan perustettiin 145 keskusta, joista 107 on SPR:n.
Vastareaktiota ei tarvinnut kauan odottaa.
Maahanmuuttovastaisissa medioissa Torstila on nimetty keskeiseksi vaikkakin näkymättömäksi taustavaikuttajaksi, jota moititaan Suomen mamuttamisesta. Palstoilla kehotetaan jopa lopettamaan lahjoitukset hänen edustamalleen hyväntekeväisyysjärjestölle.
Torstilasta on tullut nettiraivoajien tikkataulu ja vihapuheen kohde.
”No, Petteri Orpo taitaa olla minuakin vihatumpi. Onhan se ikävää, kun kirjoittelu kohdistuu persoonaan ja uhkaillaan perhettä. Mutta kun olen maailmalla nähnyt isompiakin katastrofeja, en hevillä hätkähdä. Olen aika paksunahkainen. Enkä minä niitä juttuja lue. Kaverit kertovat”, Torstila hymähtää.
Samalla – ja ilman elitismiä tai sarkasmia – hän sanoo siirtymisen ”kansan pariin” olleen myös avartavaa. Tavallisten ihmisten tuskan näkee ja kokee selkeämmin.
”Ymmärrän huolen ja hämmennyksen, me emme ole vielä monikulttuurinen maa. Iso viesti on se, että Suomi ei palaa entiselleen, tilanteesta on vain selvittävä. Se tarjoaa myös paljon mahdollisuuksia.”
Kansakunnan kaapin päälle
Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajuus on niitä pestejä kansakunnan kaapin päällä, joihin on etsitty ja haluttu ansioituneita, korkean profiilin henkilöitä. Muuan Mannerheim hallitsi vakanssia kolmekymmentä vuotta. Sittemmin titteliä ovat kantaneet ex-poliitikot Pär Stenbäck ja Kalevi Kivistö. Edeltäjäänsä Erkki Liikasta Torstila kehuu siitä, että tämä laittoi järjestön talouden hyvään kuntoon.
Tarjous puheenjohtajaehdokkaaksi ryhtymisestä ei tullut pitkäaikaiselle jäsenelle ja verenluovuttajalle aivan puskista. Muitakin suunnitelmia oli, mutta tästä ei voinut kieltäytyä.
”Pestiä tarjottiin 2013 loppupuolella, ja kesällä 2014 minut valittiin. SPR oli monien harrastusteni joukossa ykkönen, ja siihen satulaan oli kiva hypätä. Uutta minulle ovat monet kotimaan toiminnot, mutta paljon on myös kansainvälisistä yhteyksistä tuttua. Tämä on lähellä entistä elämää, kuin jatkumoa urallani.”
Ainakin yksi jatkumo on ilmeinen.
Urho Kekkosen jalanjäljissä Torstila on ollut rakentamassa suomalaista saunadiplomatiaa. Lähetystöjä varustettiin löylyhuoneilla, joissa muodollisuudet sulaisivat mutkattomuudeksi. Viimeisessä asemapaikassa Ruotsin lähettiläänä (2002–2006) syntyi bastukabinet. Kahdesti kuukaudessa lauteilla turisivat virkamiehet, poliitikot ja journalistit. Kabinetti elää Tukholmassa yhä.
Vanha tapa sopii myös uuteen hommaan.
”Olen Saunaseuran jäsen. Kutsuimme vieraiksi neljä kaveria Sturenkadun vastaanottokeskuksesta – Pakistanista, Nigeriasta, Syyriasta ja Irakista. Sitä elämäniloa! Usein minulta puheenjohtajana kysytään, mitä voisi tehdä. No, kuuntelemisesta voisi aloittaa, se on empatian jakamista ja maailman avautumista. Minulle, entiselle hämeenlinnalaispojalle, se aukeni vasta ammatissa.”
Emme kohtaa barrikadeilla
Torstila puhuu mielellään arvoistaan: tasa-arvosta, ihmisyydestä ja erilaisuuden kunnioittamisesta. Ne sopivat SPR:n kanssa hyvin yhteen. Arvoihin hän myös nojaa, jopa hieman piiloutuu niiden ja diplomaattisten sanankäänteiden taakse.
”Pakolaisten palkkaaminen alemmilla palkoilla? Humanitäärisen järjestön edustajana minun on oltava kannoissani hyvin varovainen. Voin vain vedota SPR:n periaatteisiin. Niistä voi päätellä, mitä mieltä olen. Olemme itsenäinen järjestö, jolla on arvonsa. Samalla laki velvoittaa meitä toimimaan maan hallituksen apuna. Mutta arvot tulevat ensin. Ne voittavat, mikäli hallitus toimii eri suuntaan”, linjaa Torstila ja viittaa Tanskaan, jossa Punainen Risti ja poliitikot ovat eri linjoilla.
Barrikadeille ei tätä miestä saa.
”Ei kuulu luonteeseeni. Järjestöni strategisena johtajana tehtäväni on huolehtia siitä, että vältämme tarpeettomia konfikteja viranomaisten kanssa. Olen ollut pöydän toisella puolella vuosikymmeniä ja ymmärrän yhteispelin merkityksen. Suomessa se on onnistunut, siitä olisi vaikka vientituotteeksi, brändiksi.”
Lojaliteetti luonnehtii Torstilaa, jos mikä. Upseerin poika ei tallo esimiestensä varpaille, kunnioittaa asetuksia, ei loikkaa väärille reviireille. Täytyy valita roolinsa ja pysyä siinä, kuten hän asian ilmaisee.
Juuri nyt hän on tarkka siitä, että SPR:n rooli on pakolaisten vastaanotossa ja ihmisten kohtaamisessa. Päätökset turvapaikoista ja kotouttamisesta kuuluvat viranomaisille.
Roolit pidetään
Ulkoministeriössä Torstilalla on maine tyyppinä, joka pärjäsi niin ulkona kuin sisällä – eli sekä ulkomaan tehtävissä että Katajanokan empirekäytävillä. Tällainen yhdistelmä ei aina ole itsestään selvä, kuten ei myöskään kyvykkyys sekä golfissa että chansonien laulamisessa. Niitä on pikkujouluissa kuultu.
Lievän yksitotisuuden takana on charmia ja vanhan liiton herrasmiesmäisyyttä. Haastattelun keskeyttävä puhelinmyyjäkin saa kohteliaan vastauksen. ”Soittaisitko kohta uudelleen?”
Torstila oli se, joka tuli toimeen hankalienkin ministerien kanssa. Tilannearvioissa ja johtopäätöksissä hänen kerrotaan olleen realisti, tosin joskus liiankin opea. Oma mielipide ei aina pysynyt vakan alla, ja sen kuulivat ministeritkin. Ulkoministeri Erkki Tuomiojan puhe Torstilan läksiäisissä helmikuussa 2014 kertoo miehestä paljon.
”Arvostan suuresti sitä avoimuutta ja viisautta, jolla Pertti ottaa vastuuta ja kertoo kantansa, kun linjauksia tehdään. Kuten myös sitä korkeata virkamiesmoraalia ja lojaalisuutta, jolla hän toteuttaa eteenpäin hallituksen ja ministereiden linjauksia silloinkin, kun emme ole osanneet ottaa hänen viisaista neuvoistaan vaarin.”
Johtosuhdetta Torstila ei siis ole kyseenalaistanut. Pulinat pois. Hänen virkamiesetiikkansa on vahva.
Sopeudu tai lähde
Ei ihme, että asioista ja päätöksistä jälkeenpäin kitiseville tai vuotajille ei irtoa ymmärrystä.
”Kyllä, oli vaikeitakin tilanteita, joissa olin vahvasti eri mieltä ministerin tai presidentin kanssa. Mutta sopeuduin asemaani. Jos ei sopeudu, pitää lähteä. En osaisi 44 vuoden jälkeen kirjoittaa muistelmia ja todeta, että olen ollut muuten koko ajan jostain eri mieltä. Sellaisiakin lähettiläitä on. Minulle se ei istu.”
Joskus isossa talossa silti kuplii. Julkisuuteen on välillä näyttänyt siltä, että ministerin ja UM:n virkamiesten suhde olisi muutoksessa. Avustajien tai virkamiesten kannanotot ja raportit ovat saattaneet kirvoittaa ministeriltä kipakoita ruotuun laittamisia.
Torstilan mukaan iso kuva on silti ollut vakaa niin työnjaon kuin poliittisten intohimojen osalta.
”Suomelle virkamiesten epäpoliittisuus ja lojaalisuus on iso juttu. Se antaa poliitikoille turvallisuuden tunteen – nämä jepet ovat apuna. Suhde on pysynyt hämmästyttävästikin samana. Mielipiteitä voi olla, mutta lippuja ei heiluteta ja hiekkalaatikon rajat tunnetaan. Toisin kuin Ruotsissa, meillä ei ole tällä hetkellä yhtään poliittisesti nimettyä lähettilästä.”
Siten maailma on kuitenkin muuttunut, että ainakaan ulkomailla ei parane jäädä seinäruusuksi. Se on hyvin tärkeää, kun viennin edistämiseen panostetaan aiempaa enemmän.
”Meidän täytyy uskaltaa olla persoonia. Diplomaatti ei näy missään, jos ei ole vähän karaktääriä ja profiilia. Pitää olla sanottavaa, on osattava eikä toisteltava mantroja. On oltava rohkea raportoinnissa ja tuotava omia ajatuksia päättäjien eteen.”
Hattu joka pysyy
Kovin paljon ei Torstilaa tarvitse houkutella, että SPR:n punainen liivi vaihtuu diplomaatin hattuun.
”Se ei lähde päästä koskaan.”
Nostalgiaa hän ei tunnusta, mutta linkit vanhaan taloon lämmittävät ja yhteyksiä pidetään. Kun Torstila viimeksi pistäytyi ministeriössä, juttua piisasi Timo Soinin kanssa puolille öin. Se lienee selvää, että jos eläköityneille lähettiläille keksitään joskus uusiokäyttöä, Torstila on ensimmäisten joukossa.
Mutta miten se diplomaatin hattu päähän alun perin edes asettui? Sitä hän ei osaa selittää muuten kuin ”halulla”. Hämeenlinnan poikalyseon matikkalinjalta lähdettiin joko Polille tai Kadettikouluun. Mutta Torstilan poika lähti valtiotieteelliseen.
”Opettajainhuoneessa oli säpinää – sinne partaradikaalien pesään! Kotonakin äiti sanoi, että olisit mennyt edes lakitieteelliseen.”
Ehkä kumarruksena isän sotilasuralle, parikymppinen mies palveli vuoden 1967 YK-joukoissa luutnanttina Kyproksella. Se oli lopullinen sytyke suuntautua kansainvälisiin tehtäviin. Poliittisen historian gradu valmistui Kansainliiton ja YK:n sotilaallisesta rauhanturvatoiminnasta. Lisäksi kansainvälisen oikeuden opinnot tuottivat laudaturtyön Suezin vuoden 1956 kriisistä.Politikointi ei kuitenkaan Torstilaa innostanut, ei opiskelijamaailmassa eikä valtakunnan kateedereilla.
Rakkaus Ranskaan
Ja sitten, kävi niin että Torstila rakastui Ranskaan. Ensimmäinen komennus vuonna 1971 vei nuoren virkamiehen Roueniin paikallisen kunniakonsulin avuksi. Pian kaupunki vaihtui Pariisiksi ja työ lähetystön toiseksi sihteeriksi.
Lopullinen vihkiminen ranskalaisuuteen odotutti kuitenkin 1980luvun taitteeseen. Vajaan kahden vuoden ranskalaisopinnot tekivät Torstilasta enarkin. École Nationale d’Administration (ENA), vuonna 1945 perustettu opinahjo, on ranskalaisen virkamiehistön ja poliittisen eliitin hautomo, poltinmerkki, brändi ja vihkimys valittujen kerhoon.
”Siellä pääsee maahan sisään tavalla, jolla diplomaattina ei pääse. Ulkomainenkin opiskelija integroidaan täysin järjestelmään, adoptoidaan. Ja syntyy kaverisuhteita. Francois Hollande oli minua seuraavalla kurssilla. Enarkit sinuttelevat toisiaan, mutta presidenttien kohdalla säännöstä ymmärrettävästi poiketaan. Sinuttelu on aika paljon kulttuurissa, jossa aviopuolisotkin saattavat teititellä”, Torstila hymyilee.
Etunimillä hän jutteli toisenkin ranskalaisen kanssa. Alle kolmekymppisenä juniorina Torstila komennettiin presidentti Valéry Giscard d’Estaingin yhdyshenkilöksi Helsingin ETY-kokoukseen vuonna 1975. Läpi vuosien jatkuneesta yhteydestä – Valérykin oli enarkki – jäi myös mustaa valkoiselle.
”Yllättäen 1980-alussa hän otti haastattelussa esille Suomen ja suomettumisen pitäen sitä suurena vaarana Euroopalle. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa puolustin maani valintoja poliittisesti vaikeina aikoina. Ja hän peruutti mielipiteensä. Muistelmissaan hän sitten muisteli Suomen pohjoismaista demokratiaa ja totesi häntä asiasta muistutetun – se oli suora viittaus kirjeenvaihtoomme.”
Giscard d’Estaingin ohella Torstila nimeää häneen vaikutuksen tehneiksi valtiomiehiksi Unkarin demokratian puolustajan ja sittemmin presidentiksi nousseen Árpád Gönczin (syvästi sivistynyt ihminen) sekä Carl Bildtin (moniulotteinen henkilö ja ajattelija). Valinnat kertovat syvästä koulutuksen ja työtehtävien muokkaamasta eurooppalaisuudesta.
Peruskiven äärellä
Eurooppalaisuus ja EU ovat nyt kriisissä, ja Torstila on huolissaan. Hänelle Euroopan unioni on Suomen ulkopolitiikan peruskivi. Yhteisiä arvoja on puolustettava, mielellään yhtenäisenä rintamana.
”Unionilla on paljon pelissä. Nyt jakolinjat eivät kulje vain valtioiden välillä, vaan myös niiden sisällä. Talous ja pakolaiskriisi, nationalismi. Pelottavaa on Euroopan palautuminen kansallisvaltioiden tilaan, muistot ovat pahoja. Unkarin ja Puolan kehitys huolestuttaa – ja unioniin olisi vaikea uskoa kansainvälisenä toimijana, jos britit lähtevät.”
Vieläkin tärkeämpi viiteryhmä löytyy lähempää. Se on niin tärkeä, että vanha diplomaatti kiihtyy.
”Skandinavismi on ollut tiemme länteen. Olemme päässeet siihen mukaan, vaikka lähtökohtaisesti emme siihen kuulu. Olemme hyötyneet siitä enemmän kuin kukaan eikä meillä voisi olla parempaa naapuria kuin Ruotsi. Suomalaiset eivät käsitä, kuinka paljon meitä siellä arvostetaan. Ja me sitten teemme heistä pellejä näillä hurri ja homojutuillamme. Käsittämätöntä. Tällä tiellä me voimme vain hävitä.”